Vieraskynä: Kun elämä saapuu syliin – ajatuksia syntymän ihmeestä ja vauva-ajan hetkistä

En tiedä mitään niin ihmeellistä kuin ihmisen syntyminen tähän maailmaan. Ja silti, samaan aikaan se on jotain niin luonnollista ja jokapäiväistä. Jotain, mitä on tapahtunut aina.

Muistelen tuota hetkeä, kun esikoiseni syntyi. Huoneessa oli pysähtynyt tunnelma. Aika tuntui kadonneen kokonaan – kuin olisimme olleet täysin omassa kuplassamme. Hiljaisuutta värittivät vain omat karjaisuni ja tukijoukkojeni kannustavat sanat supistusten tullessa. Jokainen supistus vei minut lähemmäksi vauvaani. Valo oli hämärtynyt auringonlaskun jälkeen, ja huonetta valaisivat enää vain kynttilät ja pieni lamppu huoneen nurkassa. Kehossani tuntui samaan aikaan raskaalta ja väsyneeltä, mutta adrenaliini virtasi suonissani ja piti minut liikkeessä. Ilmassa oli odotusta ja jännitystä, mutta myös syvää rauhaa. Tuntui siltä, että olin odottanut jo ikuisuuden vauvani syntymää. Toisinaan mietin, tulisiko tuo hetki koskaan…

Ja sitten se tuli.

Syntymän ihme

Hetki, jolloin kaikki pysähtyy ja muu maailma lakkaa olemasta. On vain minä ja hän, hän joka matkaa ajan halki kohti todellisuutta, jossa olemme. Hän, joka kulkee kehoni lävitse tullakseen tähän maailmaan.

On ihmeellistä, mihin keho pystyy. Kaiken kivun ja haastamisen keskellä syntyy maailman suurin rakkaus. Kaikki on sen arvoista, kun pieni olento toisesta ulottuvuudesta saapuu luoksemme. Tulen muistamaan ikuisesti sen hetken, kun sain vauvani ensimmäistä kertaa syliini. Kuinka nostin hänet veden pinnan alta. Kuinka hän muistutti hetken jotain pientä muukalaista sinertävän ihon ja puikulaksi muotoutuneen pään kera. Synnytyshormonit ovat ihmeelliset, sillä samaan aikaan hän oli kaikesta huolimatta maailman kaunein näky. Se hetki oli taikaa, kun hän avasi silmänsä ensimmäisen kerran ja päästi ensimmäisen rääkäisynsä. 

Ja siinä hetkessä minustakin syntyi äiti.

Kun näin vauvan ensimmäistä kertaa, maailmani järjestys muodostui uudelleen. Tuossa hän oli – ihan oikeasti olemassa ja viimein täällä. Ensimmäiset tunteet oli valtava rakkaus, helpotus ja ihmetys. Hänen painonsa sylissä tuntui niin konkreettiselta, oli ihana viimein saada koskea häneen. Katsoin häntä, nuuhkuttelin ja mietin, että vauvat todellakin ovat pala taivasta. 

Syntymän ihmeellisyyttä on vaikea kuvailla. Sitä on vaikea täysin ymmärtää ennen kokemusta ja sitä on edelleen hankala sanoittaa kokemuksen jälkeenkin. Se laittaa elämän täysin uuteen perspektiiviin.

Jos miettii syntymää vauvan näkökulmasta, se on vieläkin pysäyttävämpää. Hän kirjaimellisesti rakentuu sisällämme, tietämättä muusta kuin siitä todellisuudesta. Hän on elänyt täydessä ykseydessä, ja sitten yhtäkkiä kaikki muuttuu, kun hän saapuu tänne. Hänestä tulee erillinen olento. Hänellä ei ole vielä oletuksia, uskomuksia tai mielipiteitä. Hän ei tiedä mitään meidän ihmisten asioista tai vähän hölmöistäkin murheista. Niin ihmeellistä, ja silti samaan aikaan edelleen täysin tavallista.

Äidiksi syntymisen hetkellä ymmärsin, kuinka vähäpätöisiä monet ongelmamme oikeasti ovat. Kuinka paljon olen antanut merkitystä merkityksettömille asioille. Elämästäni tuli kertaheitolla yksinkertaisempaa. Vauva sai minut katsomaan maailmaa uuden, kirkkaamman linssin läpi. 

Ensihetket vanhempana

Ensimmäiset hetket vanhempana sisälsivät monien tunteiden kirjon. Olin maailman onnellisin, ja jokin syvä, alkukantainen rauha valtasi minut. Minä vain jotenkin tiesin, mitä täytyy tehdä, vaikka samaan aikaan tunsin itseni niin kömpelöksi ja epävarmaksi. Voisinko luottaa vaistooni? Mutta kaikista tärkeintä oli olla vain lähellä. Hän ei tarvinnut mitään muuta kuin minut – turvaa, maitoa ja läheisyyttä. Se tuntui niin merkitykselliseltä ja ihanalta.

Samaan aikaan uudenlainen huoli alkoi kuitenkin hiipiä sisälleni. Kun jotain rakastaa niin kovasti, se tuo mukanaan myös vastaavan määrän pelkoa. Yhtäkkiä ymmärsin, kuinka haurasta elämä voi olla. Kuinka vaaroja tuntui olevan jokaisen nurkan takana. Voisinko vahingossa rikkoa jotain niin pientä ja täydellistä? Mitä jos toimisinkin väärin? Vastuu tuntui pelottavalta ja valtavan suurelta. Samaan aikaan se vahvisti kuitenkin halua suojella tuota pientä ja viatonta olentoa.

Muistojen merkitys

Vanhemmuudessa on paljon ristiriitaa. Odotat koko raskausajan vauvan saapumista, ja kun viimein saat hänet syliisi, alkaakin irtipäästö. Et saakaan pitää häntä ikuisesti.

Yhtenä päivänä vauva on pieni, täysin sinuun kietoutunut olento. Ja yhtäkkiä hän on jo hymyilevä, tarkkaileva, liikkuva ja omaa tahtoa ilmaiseva pieni ihminen. Yhtäkkiä hän on jo hieman erillisempi vanhemmistaan.

Sanotaan, että päivät ovat pitkiä mutta vuodet lyhyitä. Vauva-aikana sen ymmärtää hyvin nopeasti. Samaan aikaan ei malta odottaa, että pääsee näkemään, kuka hänestä oikein kasvaa. Mutta samalla toivoo, että voisi vain pysäyttää ajan. Olla ihan vähän pidempään juuri tässä ihanassa hetkessä.

Siksi vaalin jokaista muistoa hänestä. Pelkään joskus unohtavani sen, miltä hän näytti hymyillessään. Sen, miten hän otti ensimmäisiä katsekontakteja ja kommunikoi. Sen, kuinka pieni hän oikeasti oli tänne saapuessaan.

Jos voisin säilyttää yhden hetken ikuisesti, se olisi ensikohtaamisemme.

Kun tunsin hänen painonsa ensimmäistä kertaa sylissäni.

Tai ensimmäinen hymy.

Oikeastaan kaikki ensimmäiset kerrat.

Haluaisin muistaa ikuisesti sen tunteen, kun oma pieni vastasyntynyt on sylissä. Sen hetken, kun hän vielä mahtui syliini kokonaan.

Luin hetki sitten jostain, että lastemme lapsuus on meidän elämästämme vain noin kaksi prosenttia. Se on hirmuisen lyhyt aika. Siksi haluaisin imeä itseeni jokaisen hetken. Palata niihin myöhemmin, kun aika on kulkenut eteenpäin. Toisinaan harmittelen, että en voi pysäyttää aikaa. Voimme onneksi kuitenkin tallentaa paloja siitä. Voimme pitää itsellämme jotain, joka muistuttaa siitä, miltä tuntui pitää omaa vastasyntynyttä ensimmäistä kertaa sylissä.

Vauva-aika on lyhyt, mielestäni liian lyhyt. Mutta se on ihmisen elämässä ainutlaatuista aikaa, ja se jättää meihin jäljen, joka kestää koko elämän. Ehkä juuri siksi muistoja tuosta ajasta haluaa vaalia niin tarkasti. Vaikka elämän on tarkoitus kulkea eteenpäin, jotkut hetket ansaitsevat tulla muistetuksi ikuisesti. <3 

- Anniina


Kiitos ihanalle Anniinalle tekstistä ja jaosta. Hänet löydät Instagramista @anniinanda